Frank G. Bengtssonin Orm Punainen -kirjassa on maailmankirjallisuuden hienoin ja liikuttavin kuvaus makkarasta. Kohtauksessa vuosikausia kotoa poissa olleet viikinkikaverukset Orm ja Tooke istuvat kuningas Haraldin jouluaterialla ja saavat eteensä makkaraa.

Kun verimakkara tuli, heiltä herahti kyyneleet silmistä molemmilta, ja heistä tuntui kuin he eivät olisi milloinkaan saaneet kunnon ruoka-ateriaa aina siitä asti, kun he olivat purjehtineet retkelle Krookin kanssa.

 – Sen tuoksu on parasta kaikessa, sanoi Orma hiljaa.

 – Siinä on ajuruohoa mausteena, sanoi Tooke särkyneellä äänellä.

Bengtsson ei tarkemmin selvitä, minkä lajin ajuruohoa Harald-kuninkaan makkaramaakarit käyttivät, mutta amatööribotanisti veikkaa kangasajuruohoa (Thymus serpyllum), sillä sitä on kautta aikojen kasvanut Pohjoismaissa, myös Suomessa, runsaasti luonnonvaraisena. Me tunnemme vastaavan mausteyrtin timjamina, joka taas on ajuruohojen laajan heimon viljelty muoto tarha-ajuruoho (Thymus vulgaris). Juuri tarha-ajuruohoa ostamme, kun ostamme timjamia DeliVerden kioskilta tai marketin yrttihyllystä.

Tänään timjami ja sen muunnos sitruunatimjami kuuluvat yleisimmin käytettyihin mausteyrtteihin, mutta näin ei ole ollut aina. Esimerkiksi yrttigurumme Toivo Rautavaara toteaa Mihin kasvimme kelpaavat -”yrttiraamattunsa”1976 päivitetyssä painoksessa, että sen ”käyttö on meillä vähäistä”. Itse asiassa muotiyrtiksi timjami on tullut vasta tällä vuosituhannella. Sama koskee lähes kaikkia muita yrttejä paitsi tilliä, persiljaa ja ruohosipulia. DeliVerden Liisa Lindroth muistelee heidän puutarhansa olleen ensimmäinen, joka kolmisen kymmentä vuotta sitten erikoistui laajemmin yrtteihin. Basilika oli ensimmäinen uuden aallon yrtti.

Timjamin tieteellinen nimi tulee kreikan rohkeutta merkitsevästä sanasta, mikä perustuu siihen, että timjamin nauttimisen uskottiin tosiaan antavan rohkeutta. Siksi timjamia käytettiin antiikin aikana kylpyvedessä ja yrttejä poltettiin temppelimenojen aikana. Egyptiläiset käyttivät timjamia palsamointiin ja keskiajalla timjamia laitettiin ruumisarkkuun, jotta vainaja selviytyisi kunnialla kuoleman jälkeisellä taipaleellaan. Keskiajan naiset taas ompelivat timjamin oksia sotilaitten ja ritarien varustuksiin antamaan urheutta taisteluissa.

 Yrtin nimi tuli englantiin latinasta muodossa thyme ja saksaan muodossa thymian. Ruotsiin sana tuli saksasta muodossa timjam. Suomessa yrttiä kutsuttiin vielä muutama vuosikymmen sitten yleisesti omakielisesti ajuruohoksi, kunnes kyökkikieli alkoi hienostella ja nappasi uuden sanan ruotsista. Ajuruohon etymologiaa ei lähteistä tahdo löytyä, joten amatööri-etymologi arvelee aju-etuliitteen olevan sama kuin vanhan suomen aivoja tai ymmärrystä tarkoittava aju. Jospa yrtin on arveltu antavan nauttijalleen järkeä ja viisautta?

Yhtä kaikki, timjami-ajuruoho on mahdollisesti monikäyttöisin yrteistä. Ruoanlaitossa se käy erityisen hyvin viinipohjaisiin patoihin ja kastikkeisiin, mutta yleisesti melkein mihin tahansa: hernekeittoon, munakkaisiin, kaikenlaisiin liha-, kala- ja kasvisruokiin. Se kuuluu yhtenä osana ranskalaisen keittiön kuuluisaan maustekimppuun bouquet garniin. Monista muista yrteistä poiketen se on tapana lisätä ruokiin jo valmistuksen alkuvaiheissa, sillä se kestää hyvin haudutuksen ja kuumennuksen.

Kellä on kotona ryytimaa, voi viljellä itsekin timjaminsa. Se on kohtuullisen helppohoitoinen ja vähään tyytyväinen. Kun tulee yrttien korjuun aika, voi olla hyvä luontoihminen. Yleensä yrtit suositellaan korjattavaksi ennen kukintaa, jotta yrtin aromi ei kulu kukintaan, mutta timjamin voi antaa kukkia, sillä se on yksi parhaista mehiläisten mesikasveista. Hunajan tuotantoseuduilla saatetaan viljellä timjamia erityisesti mehiläisiä varten, sillä timjamihunaja on lajissaan korkealle arvostettua.